Miks kaiken pitää tuntua niin täysillä, että se voi olla lähes sietämätöntä useinkin. Tai sitten en tunne mitään, aivan tyhjä olo. Edes positiivisten tunteiden täysillä tunteminen ei ole aina kiva asia. Yhdessä hetkessä voin keikkua korkeuksissa sateenkaaren päällä ja katsella sieltä maailmaa, tuntien niin käsittämätöntä mielihyvää että se on melkein eufoorista, sekä onnea, iloa ja rakkautta kaikkea kohtaan, kunnes yhdessä silmänräpäyksessä putoan sieltä maanrakoon ja tunnen ääretöntä tuskaa, surua, pahaa oloa, ahdistusta, pelkoa, itsevihaa ja kuoleman toiveita. Se pudotus on niin sairaan tuntusta, niin suuri kontrasti siihen, että toisinaan toivon etten tuntisi niin voimakkaita positiivisia tunteita, kun tiedän, että putoan kohta korkealta ja kovaa.
Mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua......
Mitään muuta maailmassa en toivo niin paljon. Vaikka kyllä mä tiedän, ettei mulla oo muita mahdollisuuksia kuin ottaa tää kaikki vastaan ja tuntea nää tunteet. Joskus vielä kaikki on paremmin. En voi menettää uskoa ja toivoa siihen. Muuten menetän kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti