Tunteminen

Miks kaiken pitää tuntua niin täysillä, että se voi olla lähes sietämätöntä useinkin. Tai sitten en tunne mitään, aivan tyhjä olo.  Edes positiivisten tunteiden täysillä tunteminen ei ole aina kiva asia. Yhdessä hetkessä voin keikkua korkeuksissa sateenkaaren päällä ja katsella sieltä maailmaa, tuntien niin käsittämätöntä mielihyvää että se on melkein eufoorista, sekä onnea, iloa ja rakkautta kaikkea kohtaan, kunnes yhdessä silmänräpäyksessä putoan sieltä maanrakoon ja tunnen ääretöntä tuskaa, surua, pahaa oloa, ahdistusta, pelkoa, itsevihaa ja kuoleman toiveita. Se pudotus on niin sairaan tuntusta, niin suuri kontrasti siihen, että toisinaan toivon etten tuntisi niin voimakkaita positiivisia tunteita, kun tiedän, että putoan kohta korkealta ja kovaa.

Mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua mä haluan parantua...... 
Mitään muuta maailmassa en toivo niin paljon. Vaikka kyllä mä tiedän, ettei mulla oo muita mahdollisuuksia kuin ottaa tää kaikki vastaan ja tuntea nää tunteet. Joskus vielä kaikki on paremmin. En voi menettää uskoa ja toivoa siihen. Muuten menetän kaiken.

Lämpöä

En tiedä kertoisinko sulle. Ihan kaiken, tai ees vähän näin ensialkuun, sen oleellisimman. Vaikutat niin turvalliselta ja tutulta, tarkoitan tutulta ihan kuin meidän sielut tuntisi toisemme vuosisatojen takaa. Tunnen mieletöntä rauhaa kun puhut mulle, sun sanat koskettaa mua sisältä. Susta näkee, että tiedät mun sisällä olevan syvää surua. Näen, että tiedät mun olevan eksyksissä. Silti sä olet siinä vieressä, annat mun vaan olla. Tuntuu niin hyvältä, sä hyväksyt minut. Vaikken itsekkään ole varma kuka olen, sä jotenkin näet mut. Hetken aikaa voin olla elossa taas.

Häpeä

"Läski. Ruma. Outo. Liian puhelias. Liian hiljainen. Sopeutumaton. Vajakki. Erilainen. Liian tavallinen. Idiootti. Tyhmä. Sika. Pullaposki. Löllöreisi. Läskiperse. Lahjaton. Huonoin kaikessa. Huora. Jakorasia. Lutka. Munahaukka. Pihtari. Mitätön Kuvottava. Ihmispaska. Ällöttävä...."

"Susta ei tuu koskaan mitään"

"Sua ei kukaan halua koskaan, et kelpaa kellekkään, vitun läski"

Jos tollasia sanoja ja vastaavia lauseita on kuullu suurimman osan ajan elämästään, niihin alkaa itsekin uskoa. Yhtä negatiivista sanaa vastaan tarvii aika helvetin monta positiivista, ennen kuin alkaa uskoa, että ei ole vaikka kuvottava ihminen. Mun itsetunto on maan rakosessa taas tänään. En muista kun nuo solvaavat sanat ja lauseet. Niin. Ehkä ne oli oikeessa. Eihän musta oo tullut mitään vielä ja tuskin tuleekaan.

Tekis vaan mieli ahmia. Tai toisaalta olla syömättä. Hävettäääääääää....

Kellun kahden maailman välissä

Valvon. Juon olutta. Tekee mieli tupakkaa, mutta enhän mä polta. En uskalla mennä nukkumaan. Mä kellun kahden maailman välissä. En tiedä kumpi vetää lujemmin ja mihin mä lopulta ajaudun vai jäänkö kellumaan tähän ikuisiksi ajoiksi. En jaksaisi tätä. Joskus tuntuu että olisi helppo vaan luovuttaa ja antaa sen hyökyaallon viedä mennessään. Toisinaan kauhon henkeni kaupalla, etten hukkuisi. Nytkin mietin että josko vain luovuttaisin. Mutta se joku sisälläni janoaa elämää ja kuiskailee toivon säteitä korvaani. Haluan kuunnella sitä kuiskausta. Haluan uskoa ja toivoa parempaan. Tiedän ettei kukaan tule mua pelastamaan ja kiskomaan kiinni elämään, mutta joskus haaveilen että joku ottaisi kädestä kiinni, pitelisi mua ja kertoisin kuinka kaikki vielä kääntyy paremmaksi. Saisin olla pieni ja heikko.

Kyyneleitä kyyneleiden perään

Itkettää. En pysty kaikkeen tähän, en täytä odotuksia mitä multa vaaditaan. Voin yrittää mutten vaan yksinkertaisesti onnistu. Koko päivän olen maannut sängyssä ja syönyt. Vaaleaa leipää voilla ja juustolla, mannapuuroa mustikoilla, popcornia, suklaata, salmiakkia. Ja tietysti katsonut sarjoja, että voisin edes hetkeksi unohtaa kaiken. Muhun sattuu niin paljon.

Kukaan ei huomaisi jos katoaisin..

Kaikki on epätodellista

Katson itseäni peilistä, päästä varpaisiin. En tunnista itseäni siitä, vaikka kuinka yritän yhdistää tuota peilistä näkyvää ihmistä itseeni. Ahdistus ja epätodellinen olo alkaa pikkuhiljaa valtaamaan mieltä ja kehoa. Se hiipii jalkoja pitkin ylöspäin. Vien kämmeneni peiliä vasten. Mitä jos olenkin peilin väärällä puolella? Katson tuota peilistä näkyvää ihmistä silmiin. Ei nuo ole minun silmät! Säikähdän. Peilistä näkyvät silmät näyttävät kylmiltä, elottomilta. Niistä ei näy mitään tunneta. Hymyilen, mutta hymy ei välity noihin silmiin vaikka kuinka yritän. Yritän saada niihin silmiin jotain eloa, mutta se ei onnistu. Pelottaa ihan tosissaan. Sanotaan, että silmät ovat sielun peili ja jos noista silmistä, joiden kuuluisi olla minun silmäni, ei näy mitään, niin mitä se tarkoittaa? Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni. Epätodellinen olo. Kaikki on irallaan, leijailee, mikään ei sovi yhteen. Kaikki vaan pirstaloituu. Seison siinä kuin kahlittuna paikalleni ja tuijotan tuota ihmistä peilin toisella puolella. Olen tulossa hulluksi.

Kaipaus

Mun sydän pursuaa rakkautta, mutta entä jos ei oikein ole ketään kelle sitä antaa, osoittaa..
Enkä tiedä oikein osaanko enää luontevasti osoittaa sitä, ilman pelkoa että mut hylätään tai torjutaan. En siis tarkoita tällä sitä että olisin kovettanut itseni. Mä haluan uskoa että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Joku päivä mä olen vielä ehjempi kuin koskaan ennen. Mä toivon niin.

En tarkoita rakkaudella nyt romanttista rakkautta, vaan rakkauta ylipäätänsä, niinkuin esimerkiksi perhettä ja ystäviä kohtaan.

Asiasta kolmanteen, mulla tulee usein bussissa istuessa sellainen tunne, että en haluaisi sen matkan päättyvän. On helppo vaan istua ja olla matkalla, katsoa vaihtuvaa maisemaa ja vaipua ajatuksiinsa. Siinä on jotain lohdullista. Tämä on myös ihan noin vertauskuvallisestkin elämässä mun kohdalla totta, itse matka on kivempi asia kuin päämäärään pääseminen ja se on jotenkin haikeaa kun se matka loppuu. Pitäisi opetella ajattelemaan niin, ettei se ole jonkun asian loppuminen vaan uuden alku.

Sirpaleita

Olen 21-vuotias tyttö, nuori nainen, jolla on vaikeuksia sopeutua tähän maailmaan, elämään. Kaikilla on aina niin kiire, kiire johonkin, eivätkä edes itse tiedä mihin. Ne sanoo että aika valuu sormien läpi. Minä sanon että aika on illuusio ja elämä on jotain paljon suurempaa, kuin se matka mitä elämme tässä ruumissa. Kuitenkin tämä hetki on se mikä merkkaa.

“If you are depressed you are living in the past.
If you are anxious you are living in the future.
If you are at peace you are living in the present.” - Lao Tzu

Mun kohdalla tämä ainakin pitää paikkaansa. Olen lähiaikoina alkanut käydä läpi menneisyyden traumoja ja ikäviä tapahtumia. Suljin ne hyvin pitkään pois päästäni, en käsitellyt niitä ja suljin ne niin hyvin pois, että olin kai oikeasti unohtanut ne. Nyt ne asiat ovat iskeneet tajuntaan ja ne vellovat mielessä. Kuin joku musta mörkö, masennus syö mieltäni. Kipeimmät asiat myös aiheuttavat pelkotiloja ja ahdistusta. Tulevaisuus tosiaan ahdistaa. Kun tuntuu, ettei sillä oikein ole mitään tarjottavana. Hyvinä hetkinä jaksan kuitenkin toivoa ja näen valon pilkahduksia. Ne hetket, kun pystyn olemaan läsnä, tässä ja nyt ovat kauniita, ihania ja onnellisia. Mun pään sisällä on kaaos ja tunnen monesti olevani hyvin ristiriitainen ihminen. En oikein itsekään tiedä kuka olen. Ajattelen liikaa. En ole lähiaikoina edes meditoinut, koska se pelottaa. Masennus vie multa toimintakyvyn useimmiten. Jaksan sen koulupäivän nyt, mutta sitten uppoudun esim. fantasiakirjoihin tai katson Netflixistä sarjoja ja elokuvia että mun ei tarvitsisi ajatella. Osaan uppoutua niin hyvin kirjoihin, elokuviin ja sarjoihin että unohdan todellisuuden. Sama pelien kanssa. Eräänlaista todellisuuspakoilua sekin. Mutta se ei ole hyvä asia. Tosin kai se on parempi kuin päihteet. Olen nyt ollut aika streittinä, mutta ennen pakoilin todellisuutta päihteillä tai hukutin mieleni niihin. 

Olen kovin yksinäinen. Tiedättekö sen tunteen, kun olette vaikka jossain kaverin järjestämissä juhlissa. Ihmisiä on ympärillä ja saatat jutellakin heidän kanssaan. Mutta siitä huolimatta sulla on sellanen olo, että olet ihan yksin. Sellainen olo ettet kuulu sinne.

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

Että vastatuulessakin lentää jaksaisi Kovat oli ajat ollu hällä takana, Mut' kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja? Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?" - Chisu - Yksinäisen keijun tarina

Niimpä. "Rohkea. Positiivinen. Aina iloinen. Nauravainen. Vahva." Nuo ovat asioita mitä musta on sanottu monesti. Haluaisinkin olla onnellinen ja iloinen. En mä silloin teeskentele kun nauran tai koitan nähdä asiat positiivelta kantilta. Mutta sisällä muhun silti sattuu. Eikä kovin moni uskoisi miten sirpailena olen sisältä. Olenkin varmaan vahva, mutta kun mun oletetaan olevan aina se vahva. En mä aina jaksaisi olla. Tahtoisin joskus voida olla se heikko ja pyytää apua. Olen luonut itselleni paineet vahvana olemisesta. Toisaalta tiedostan myös olevani jollakin tapaa vahva, olenhan nyt tässä, kaikesta huolimatta. Olen myös hyvin herkkä. Koitan oppia kääntää sitä voimavaraksi. Eikä herkkyys ole mun mielestä negatiivinen asia, vaikka tässä yhteiskunnassa vähän niin toitotetaan, eikä huomioida herkempiä yksilöitä.

Loppujen lopuksi, mä tahdon vain rakastaa. Rakastaa maailmaa, ihmisiä. eläimiä, luontoa ja tottakai itseäni. Haluan parantua ja rakkaus parantaa. Kun saan tämän mustan mörön pois, uskon että voin rakastaa enemmän ja nähdä kaiken kauneuden jälleen kirkkaampana.

Ehkä tässä oli tarpeeksi mun ekaan tekstiin.