Kaikki on epätodellista

Katson itseäni peilistä, päästä varpaisiin. En tunnista itseäni siitä, vaikka kuinka yritän yhdistää tuota peilistä näkyvää ihmistä itseeni. Ahdistus ja epätodellinen olo alkaa pikkuhiljaa valtaamaan mieltä ja kehoa. Se hiipii jalkoja pitkin ylöspäin. Vien kämmeneni peiliä vasten. Mitä jos olenkin peilin väärällä puolella? Katson tuota peilistä näkyvää ihmistä silmiin. Ei nuo ole minun silmät! Säikähdän. Peilistä näkyvät silmät näyttävät kylmiltä, elottomilta. Niistä ei näy mitään tunneta. Hymyilen, mutta hymy ei välity noihin silmiin vaikka kuinka yritän. Yritän saada niihin silmiin jotain eloa, mutta se ei onnistu. Pelottaa ihan tosissaan. Sanotaan, että silmät ovat sielun peili ja jos noista silmistä, joiden kuuluisi olla minun silmäni, ei näy mitään, niin mitä se tarkoittaa? Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni. Epätodellinen olo. Kaikki on irallaan, leijailee, mikään ei sovi yhteen. Kaikki vaan pirstaloituu. Seison siinä kuin kahlittuna paikalleni ja tuijotan tuota ihmistä peilin toisella puolella. Olen tulossa hulluksi.