Sirpaleita

Olen 21-vuotias tyttö, nuori nainen, jolla on vaikeuksia sopeutua tähän maailmaan, elämään. Kaikilla on aina niin kiire, kiire johonkin, eivätkä edes itse tiedä mihin. Ne sanoo että aika valuu sormien läpi. Minä sanon että aika on illuusio ja elämä on jotain paljon suurempaa, kuin se matka mitä elämme tässä ruumissa. Kuitenkin tämä hetki on se mikä merkkaa.

“If you are depressed you are living in the past.
If you are anxious you are living in the future.
If you are at peace you are living in the present.” - Lao Tzu

Mun kohdalla tämä ainakin pitää paikkaansa. Olen lähiaikoina alkanut käydä läpi menneisyyden traumoja ja ikäviä tapahtumia. Suljin ne hyvin pitkään pois päästäni, en käsitellyt niitä ja suljin ne niin hyvin pois, että olin kai oikeasti unohtanut ne. Nyt ne asiat ovat iskeneet tajuntaan ja ne vellovat mielessä. Kuin joku musta mörkö, masennus syö mieltäni. Kipeimmät asiat myös aiheuttavat pelkotiloja ja ahdistusta. Tulevaisuus tosiaan ahdistaa. Kun tuntuu, ettei sillä oikein ole mitään tarjottavana. Hyvinä hetkinä jaksan kuitenkin toivoa ja näen valon pilkahduksia. Ne hetket, kun pystyn olemaan läsnä, tässä ja nyt ovat kauniita, ihania ja onnellisia. Mun pään sisällä on kaaos ja tunnen monesti olevani hyvin ristiriitainen ihminen. En oikein itsekään tiedä kuka olen. Ajattelen liikaa. En ole lähiaikoina edes meditoinut, koska se pelottaa. Masennus vie multa toimintakyvyn useimmiten. Jaksan sen koulupäivän nyt, mutta sitten uppoudun esim. fantasiakirjoihin tai katson Netflixistä sarjoja ja elokuvia että mun ei tarvitsisi ajatella. Osaan uppoutua niin hyvin kirjoihin, elokuviin ja sarjoihin että unohdan todellisuuden. Sama pelien kanssa. Eräänlaista todellisuuspakoilua sekin. Mutta se ei ole hyvä asia. Tosin kai se on parempi kuin päihteet. Olen nyt ollut aika streittinä, mutta ennen pakoilin todellisuutta päihteillä tai hukutin mieleni niihin. 

Olen kovin yksinäinen. Tiedättekö sen tunteen, kun olette vaikka jossain kaverin järjestämissä juhlissa. Ihmisiä on ympärillä ja saatat jutellakin heidän kanssaan. Mutta siitä huolimatta sulla on sellanen olo, että olet ihan yksin. Sellainen olo ettet kuulu sinne.

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin

Että vastatuulessakin lentää jaksaisi Kovat oli ajat ollu hällä takana, Mut' kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja? Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?" - Chisu - Yksinäisen keijun tarina

Niimpä. "Rohkea. Positiivinen. Aina iloinen. Nauravainen. Vahva." Nuo ovat asioita mitä musta on sanottu monesti. Haluaisinkin olla onnellinen ja iloinen. En mä silloin teeskentele kun nauran tai koitan nähdä asiat positiivelta kantilta. Mutta sisällä muhun silti sattuu. Eikä kovin moni uskoisi miten sirpailena olen sisältä. Olenkin varmaan vahva, mutta kun mun oletetaan olevan aina se vahva. En mä aina jaksaisi olla. Tahtoisin joskus voida olla se heikko ja pyytää apua. Olen luonut itselleni paineet vahvana olemisesta. Toisaalta tiedostan myös olevani jollakin tapaa vahva, olenhan nyt tässä, kaikesta huolimatta. Olen myös hyvin herkkä. Koitan oppia kääntää sitä voimavaraksi. Eikä herkkyys ole mun mielestä negatiivinen asia, vaikka tässä yhteiskunnassa vähän niin toitotetaan, eikä huomioida herkempiä yksilöitä.

Loppujen lopuksi, mä tahdon vain rakastaa. Rakastaa maailmaa, ihmisiä. eläimiä, luontoa ja tottakai itseäni. Haluan parantua ja rakkaus parantaa. Kun saan tämän mustan mörön pois, uskon että voin rakastaa enemmän ja nähdä kaiken kauneuden jälleen kirkkaampana.

Ehkä tässä oli tarpeeksi mun ekaan tekstiin.