Mun sydän pursuaa rakkautta, mutta entä jos ei oikein ole ketään kelle sitä antaa, osoittaa..
Enkä tiedä oikein osaanko enää luontevasti osoittaa sitä, ilman pelkoa että mut hylätään tai torjutaan. En siis tarkoita tällä sitä että olisin kovettanut itseni. Mä haluan uskoa että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Joku päivä mä olen vielä ehjempi kuin koskaan ennen. Mä toivon niin.
En tarkoita rakkaudella nyt romanttista rakkautta, vaan rakkauta ylipäätänsä, niinkuin esimerkiksi perhettä ja ystäviä kohtaan.
Asiasta kolmanteen, mulla tulee usein bussissa istuessa sellainen tunne, että en haluaisi sen matkan päättyvän. On helppo vaan istua ja olla matkalla, katsoa vaihtuvaa maisemaa ja vaipua ajatuksiinsa. Siinä on jotain lohdullista. Tämä on myös ihan noin vertauskuvallisestkin elämässä mun kohdalla totta, itse matka on kivempi asia kuin päämäärään pääseminen ja se on jotenkin haikeaa kun se matka loppuu. Pitäisi opetella ajattelemaan niin, ettei se ole jonkun asian loppuminen vaan uuden alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti